Joni Kumlander, asiakkuuskoordinaattori, sosiaali- ja perhepalvelut, Valkeakosken kaupunki

Kiusatulla ei ole hyvä olo, eikä myöskään kiusaajalla ole hyvä olo. Suomalaiset kiusaavat läheisiään kouluissa ja työpaikoilla. Ainoana erona on se, että toisessa osapuolina ovat lapset ja toisissa aikuiset. Kiusaamista työpaikoilla ei tule koskaan hyväksyä ja siihen ainakin aika ajoin tartutaan jopa ajoissa, mutta turhan harvoin. Asioita peitellään kuitenkin minkä pystytään, ettei vain näytetä huonolta ulospäin.

Kulkeeko kiusaaminen jo perintönä sukupolvelta toiselle? Tätä en toivoisi, mutta ajatusta en pidä mahdottomana. Kiusaamiseen törmätään niin lasten kuin aikuisten maailmassa joka tasolla. Lähdetään vaikka liikkeelle siitä, että sisarukset riitelevät ja kiusaamista tapahtuu. Sehän tietyllä tasolla kuuluu kasvamisen prosessiin, mutta kasvattajien vastuulla on kuitenkin puuttua kiusaamiseen. Myös sisarusten väliseen. Mielestäni kiusaamiseen pätee porttiteoria, joka lähtee liikkeelle kasvatuksesta. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että syyllistäisin kasvattajia kaikesta kiusaamisesta. Kyse on yhteiskunnan ja kasvattajien vastuusta.

Jos kiusaamista ei rajata lapsen tietyssä kasvun vaiheessa pois, niin lapsi omaksuu sen sallittavuuden. Kun asiaa lähdetään sitten vaikka kymmenen vuoden jälkeen rajaamaan, niin rajaamisen kanssa saadaan tehdä todella paljon töitä. Voihan toki olla, ettei kiusaaminen etene ongelmaksi asti ja asiat pystytään korjaamaan.

Kiusaamisen perimmäisiä tunteita ovat viha, katkeruus ja turhautuminen. Lapsi ei ole välttämättä ole kokenut näitä asioita. Mutta hän on kokenut sen, ettei häntä kasvateta, eikä kukaan ole rajannut kiusaamista häneltä. Kasvattamisen laiminlyönti on äärimmäisen vahingollista lapselle. Kiusaaminen on oravanpyörä, minkä laajuutta kukaan meistä ei käsitä. Kiusaaminen siirtyy kiusaajalta kiusatulle. Koulukiusattu voi olla jonain päivänä aikuisena työpaikkakiusaaja tai vaikkapa kiusaaja kunnallispolitiikassa. Kiusaamisen prosessi etenee. Millä ihmeellä saamme katkaistua tämän vihan perinnön?

Vastuu kiusaamisesta on aikuisilla. Kiusaamista ei voi vähätellä, ei sitten yhtään. Jokin aika sitten erään facebook-päivityksen kommenteissa eräs kiusaamista vähättelevä aikuinen totesi tämän suuntaisesti: ”Kyllä meidän aikana vedettiin lättyyn oikein kunnolla ja ihan järkeviä meistä on tullut. Pojat on poikia.” Tämän tyyppinen asenne on juuri se syy, miksi olemme nyt kiusaamisen kanssa näin isoissa ongelmissa. Ja kyllä, olen minä myös itse ollut se joka on saanut lättyyn ja vetänyt lättyyn. Mutta jotenkin koen, että sitä perintöä en halua jakaa eteenpäin ja pyrin kehittymään.

Kiusaaminen on väkivaltaa. Kiusaaminen on raukkamaista. Kiusaaminen on aikuisten vastuulla.

Kiusaaminen ja kiusaamiseen puuttumattomuus tulisi ottaa ainakin jollain tapaa mukaan rikoslakiin. Minkä vuoksi minusta tuntuu, että aikuisten välinen fyysinen ja henkinen väkivalta otetaan yhteiskunnassamme vakavammin kuin lasten välinen väkivalta. Jos lapset hakkaavat toisensa, niin asioihin puututaan vasta silloin kun nähdään jäljet tai oireet. Jos taas aikuisten vetävät toisiaan niin sanotusti lättyyn nakkikioskin jonossa, niin käräjille mennään. Väkivaltaa ei tule hyväksyä missään tapauksessa. Miksi sitten yhteiskuntamme aikuiset painavat villaisella lasten välisen väkivallan? Aikuisten tulee nyt kantaa vastuu kiusaamisesta ja erityisesti aikuisten tulee puuttua äärimmäisen nopealla aikataululla kiusaamisiin. Kiusaamisen nopean puuttumisen malli tulisi rakentaa yhteiskunnan taholta ja siihen tulisi saada myös varoja valtiovallalta. Jos kiusaamiseen ei puututa muutaman päivän sisällä, niin lapsi ei välttämättä sen vääryyttä enää sisäistä. Puuttuminen ei myöskään voi olla koulun vastuulla, vaan nopea puuttuminen tulisi rakentaa kuntien sisälle. Ammattilaisia kyllä löytyy hoitamaan nämä asiat, nyt vain pitäisi ymmärtää kohdentaa työpanokset oikein hallintokuntien rajat ylittäen.